Näkökulmia IHME-teokseen: Emma Lilja

02/11/2018
Mätäjoen alueella nähtiin kuvasuurennoksia halavasepikästä. Kuva: Veikko Somerpuro / IHME-nykytaidefestivaali.

 

IHMEessä korkeakouluharjoittelijana keväällä 2018 työskennellyt Emma Lilja pohtii näkökulmatekstissään hyönteisten toiseutta, uhanalaisuuden lumoa ja luonnon monimuotoisuuden merkitystä. Kirjoitus syntyi osana IHMEen ja Helsingin yliopiston yhteistyökurssia, joka käsitteli poliittista ekologiaa nykytaiteessa.

 

10 000 kuiskausta – Ajatuksia THE BEETLE -elokuvasta ja hyönteisten uhanalaisuudesta

 Otetaanpa vaikka neilikkapirkontoukka, sukasten piikittämä, tai lamppukärpäsen toukka, jonka pulleaa olemusta verhoavat harottavat käpymäiset suomut. Ei kukaan, joka näkee tällaiset organismit kaksikymmentäviisi kertaa alkuperäistä suuremmassa koossa, voi olla edes hivenen hievahtamatta.

– Leena Krohn, Ettei etäisyys ikävöisi: 2 kertomusta

 

Noin kymmensenttinen, punertavan musta ja kiiltäväpintainen hyönteinen – ehkä torakka – väijyi sängyssäni eräänä yönä. Säpsähdin unesta ylös sellaisella vauhdilla, että löin jalkani kuormalavoista rakennettuun sängynrunkoon. Heräsin ja hyönteinen oli kadonnut. Jalkaa särki vielä pitkään.

Ruotsalaistaiteilija Henrik Håkanssonin (s. 1968) 82-minuuttinen elokuva THE BEETLE (2018) nostaa keskiöön halavasepikän (Hylochares cruentatus): uhanalaisen kovakuoriaislajin, joka tiettävästi elää vain Vantaan Mätäojan tuntumassa hyvin rajatulla alueella. Siellä sepiköitä asustaa arviolta noin 10 000 yksilöä, mikä on hyvin vähän hyönteisistä puhuttaessa. Elokuvassa näemme halavasepikän valkokankaalla moninkertaisesti suurennettuna. Hidastettu videomateriaali mahdollistaa kuoriaisen omintakeisten liikkeiden seuraamisen. Liikkeiden, jotka muuten olisivat ohi sekuntien murto-osissa.

THE BEETLE -elokuva sai ensi-iltansa tämän vuoden IHME-nykytaidefestivaalilla, jonka parissa tiiviisti työskenneltyäni hyönteiset alkoivat tulla uniinikin. Elokuvan ja tämänvuotisen festivaalin teemojen kautta olen pohtinut paljon omaa suhtautumistani hyönteisiin. Uneeni tullut hyönteinen ja sen herättämä refleksinomainen reaktio toistuvat usein kohdatessani hyönteisen. Ällötys ja inho sekoittuvat tarpeeseen paeta, mennä äkkiä pois tuon omituisen olion lähettyviltä.

 

Ovatko toiset uhanalaiset tasa-arvoisempia kuin toiset?

Ursula K. Heise kirjoittaa kirjassaan Imagining Extiction: The Cultural Meanings of Endagered Species (2016), että lajit, jotka valitaan edustamaan uhanalaisuutta ja mahdollista sukupuuttoon kuolemista kuuluvat usein karismaattisten ja kauniiden lajien melko kapeaan joukkoon. Puhe on kasvien sijaan lähes aina eläimistä ja eläinten kohdalla suurista, näyttävistä nisäkkäistä. Värikkäistä laululinnuista puhutaan vielä kohtalaisen usein, kun taas sammakkoeläimistä ja kaloista huomattavasti harvemmin. Selkärangattomista eläimistä ainoastaan kuvaukselliset perhoset ovat nousseet esiin uhanalaisuuskeskustelussa.

Ehkä sille on syynsä, ettemme törmää (länsimaisessa) kulttuurissamme hyönteisiin läheskään samoissa määrin kuin söpöihin ihmissilmää miellyttäviin otuksiin. On kiinnostavaa, että Heisen mukaan niin suuren yleisön kuin asiantuntijoidenkin keskuudessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea lintuihin ja nisäkkäisiin, ja että nimenomaan näiden eläinryhmien kautta pyritään ymmärtämään lajien hyvinvointia laajemminkin.

Tähän on varmasti monia syitä aina esteettisestä vetovoimasta luonnontieteelliseen luokitteluun. Myös tutkijoiden on keskityttävä tietoisesti tiettyihin lajeihin muiden lajien kustannuksella. Tämä on toisinaan perusteltuakin, sillä niin sanotuilla avainlajeilla (keystone species) on usein keskeinen rooli koko ekosysteemin olemassaolon kannalta. Näiden lajien suojelu saattaa siis suojella myös monia muita lajeja ja niiden elinympäristöjä häviämiseltä. Tämä kuitenkin välttämättä jättää varjoonsa toisia, ehkä jopa suuremman uhan alla olevia, syystä tai toisesta vähemmän puoleensa kutsuvia lajeja.

 

Erilaisuuden äärellä

Olen pohtinut paljon, onko suhtautumiseni hyönteisiin jonkinasteista hyönteiskammoa, mutta toisaalta ajattelen sitä vaistomaisena reaktiona johonkin vieraaseen, itsestäni todella poikkeavaan ja erilaiseen. Ensireaktion ohitettuani, toiseuden kohtaamisen edes jonkinasteisen hyväksymisen jälkeen, jään usein lumoutuneena – tosin sopivan välimatkan päästä – tarkkailemaan kovakuoriaisen hienojakoista väritystä tai karvaisen perhosentoukan sulavaa aaltoliikettä keskellä asvalttitietä. Hyvin lyhyen elämän elävä hyönteisyksilö poikkeaa meistä ihmislajin edustajista niin monilta osin, että sen ymmärtämisen vaikeus ei liene yllättävää. Vaikka nykyään tiedostamme yhä paremmin hyönteisten korvaamattoman merkityksen ekosysteemien toiminnassa, on tarinoilla ja mielikuvilla silti ratkaiseva osa siinä, miten niihin suhtaudumme.

THE BEETLE -elokuva kertoo halavasepikän tarinan. Samalla se kertoo erään ihmisyksilön henkilökohtaisen tarinan ja valottaa hänen suhdettaan elokuvan toislajiseen päähenkilöön. Kokemuksena elokuva koettelee katsojan kärsivällisyyttä. Halavasepikkä ei puhu, se ei kerro meille mitään, se on vain, liikuttelee hitaasti raajojaan riisutuissa studio-olosuhteissa tunnista toiseen. Onneksi elokuva liikkuu välillä halavasepikän kotiseudulla Vantaan Myyrmäessä, aurinkoisessa ja vehreässä pajulehdossa. Kuulemme, kun joku meistä ihmisistä puhuttelee hyönteistä. Kuulemme halavasepikän tarinan ihmisen kertomana. Tai oikeastaan: kuulemme tarinan halavasepikän ja ihmisen kohtaamisesta.

Kun katson valtavankokoista kovakuoriaista valkokankaalla, en säikähdä enkä koe inhoa. Halavasepikkä on upea verenpunaisine jalkoineen. Kun se levittää siipensä auki kuorensa suojista, ihailen mykistyneenä siipisuoniston herkkää rakennetta, joka on niin paljon vanhempi kuin me ihmiset. Kuhisevan ötökkälauman sijaan edessäni on arvokas yksilö, jonka tarina alkaa kiinnostaa: Kuinka hän on päätynyt juuri tuohon? Mitä hän yrittää? Minne hän on menossa? Mitä hän mahtaa ajatella?

 

Kuvassa suuri elokuvakangas, jolla halavasepikkä on selällään valkoisessa ympäristössä. Kuvan etualalla näkyy elokuvateatterin penkkejä ja katsojien päitä takaa kuvattuna.

 

Harvinaisuuden lumous

THE BEETLEn äärellä en voi olla ajattelematta, suhtautuisinko näkemääni samoin, jos edessäni tallustaisi tuiki tavallinen muurahainen, sellainen, joita elää maapallolla biljoonittain. Miksi tieto lajin sukupuuttoon kuolemisen akuutista mahdollisuudesta saa minut suhtautumaan tunteikkaasti näkemääni? Heise esittää, että luonnon monimuotoisuudesta on tullut meille kulttuurissamme automaattisesti arvokasta. ’Monimuotoisuus’ itsessään edustaa usein juuri sitä, mitä arvostamme ’luonnossa’. Heise kysyy myös keskeisen filosofisen kysymyksen: miksi maailma, jossa on enemmän lajeja ja ekosysteemejä on arvokkaampi kuin maailma, jossa niitä on vähemmän? Puhuessamme biodiversiteetistä sekoittuvat ekologiset faktat ja eettiset arvot miltei erottamattomasti toisiinsa. Heisen mukaan etenkin uhanalaisille lajeille antamamme arvo perustuu vähintään yhtä paljon kulttuurisiin narratiiveihin kuin tieteellisiin tutkimustuloksiinkin.

Henrik Håkansson on käsitellyt taiteessaan niin arkipäiväisiä kuin uhanalaisia eläinlajeja, etenkin lintuja ja hyönteisiä, aina 1990-luvulta alkaen. Ihmisen poissaolo ja fokuksen puute ovat tuttuja hänen aiemmista teoksistaan, mutta THE BEETLEssä dokumentaarisen tarkkailun rinnalle on noussut täysin uusi puoli: kertojanääni. Ihmisen sanat tippuvat eteemme ilman puhuvaa päätä. Ääni välittää meille taiteilijan runollista pohdiskelua ihmisen ja luonnon suhteesta, monimuotoisuudesta, meidän kaikkien yhteisestä maailmankaikkeudestamme:

30 miljoonaa lajia kuiskivat. Yhdessä, tällä planeetalla.
Jalanjälki hiekassa. Ottaa aallon kiinni.

Elokuvan runollisuus vetoaa tunteisiin. Heisen mukaan kasvanut tietoisuus lajien katoamisesta on saanut aikaan lukuisia kirjoituksia, elokuvia, sävellyksiä ja muita teoksia, jotka käyttävät hyväkseen surumielisen elegian tai jopa tragedian tuttuja konventioita. Usein kertomus yksittäisen lajin häviämisestä liitetään laajempaan ajatukseen luonnon kokonaisvaltaisesta rappeutumisesta. Tämänkaltaiset tarinat voivat toimia keinoina käsitellä ristiriitaisia tuntemuksia, joita ihmislajin tuhoavuus meissä herättää, tai sitten ne voidaan nähdä kritiikkinä niin kolonialismia kuin modernisaatiota kohtaan.

Vaikka romanttista ”luontonostalgiaa” voidaan myös kritisoida, piilee siinä samaan aikaan suuri muutosvoima. Onkin tärkeää huomata, että juuri menetettyä luontoa kohtaan tuntemamme suru ja kaipaus ovat ympäristönsuojeluun motivoivimpia tekijöitä.

 

Keskellä kuvaa suuri puu, jonka vasemmalla puolella on

 

Miten ja miksi katsoa halavasepikkää?

Luonnon tutkimisen menetelmät kiehtovat Håkanssonia, sillä pitkälti näihin tutkimusprosesseihin nojaa käsityksemme toisista olioista. Vaikka THE BEETLE tarjoaa tiukkaa tieteellistä faktaa, koen sen operoivan ennen kaikkea tunteiden tasolla. Loppujen lopuksi elokuva kertoo vähintään yhtä paljon meistä ihmisistä itsestämme kuin halavasepiköistä. Se kertoo olennaisesti myös meidän suhteestamme toiseuteen. Tuotannolleen tyypillisesti Håkansson on kiinnostunut ymmärtämisen reunaehdoista. Onko ymmärrys ylipäätään mahdollista vai tulisiko meidän hyväksyä sen mahdottomuus? Entä olisiko kuitenkin olemassa jokin ennustamaton tapa, jonka voisimme luoksepääsemättömän toiseuden kanssa jakaa?

Toisaalta kysymystä hyönteisten ymmärtämisestä voi lähestyä myös teknisesti. Hyönteisprofessori Jyrki Muona mainitsi festivaalipuheenvuorossaan, ettei ihmisillä ole riittävästi aikaa eikä välineistöä hyönteisten tarkkailuun. Tästä syystä Muona näkee THE BEETLE -elokuvan kauniina kunnianosoituksena hyljeksitylle eläinryhmälle, jonka tarkkailuun – ja ehkä siis myös ymmärtämiseen – ihmisellä on harvoin mahdollisuuksia. Nyt kun tekniikka on osaltaan mahdollistanut halavasepikän tarkastelun, jää katsojan osaksi pohtia, mitä jälkiä lajista jää, jos sen kannat kääntyvät lopulliseen laskuun. Kuvia hyönteisopuksissa, Jyrki Muonan sepikkäkokoelma ja Håkanssonin elokuva? Myyrmäkeläisten muistoja ja tarinoita, tai ehkä toisenlaista toimintaa?

Minulle THE BEETLE -elokuvan vahvuus on juuri siinä, että se sai minut pohtimaan henkilökohtaista suhdettani hyönteisiin (ja niiden kautta luontoon laajemminkin). Koen tämän yhtenä elokuvan kiistattomana ansiona, ja myös sen poliittis-ekologisen ulottuvuuden ehtona. Elokuva lätkäisee silmiemme eteen puistattavan ihmeen, jonka lopullinen kuolema voi olla meille joko yhdentekevää tai mittaamaton menetys.

Uskon, että hievahdan edelleen joka kerta törmätessäni kuusijalkaiseen otukseen mökkimme kammarissa, mutta samalla voin pohtia, millainen olisi maailma, jossa näin ei tapahtuisi. Miksi haluaisin elää ilman tätä tunnetta? Tarvitsen THE BEETLEn kaltaisia kokemuksia, jotta voin nähdä ihmismielen ulottumattomissa olevan järjestyksen. Epämääräisen ryteikön keskellä minulla ei ole mitään pelättävää.

 

Lähteet

Heise, Ursula K., 2016. Imagining Extiction: The Cultural Meanings of Endangered Species. Chicago: University of Chicago Press.
Krohn, Leena, 1995. Ettei etäisyys ikävöisi: 2 kertomusta. Helsinki: WSOY.

IHME-teos THE BEETLE on katsottavissa Yle Areenassa toukokuuhun 2019 asti.

Kuvat: Veikko Somerpuro / IHME-nykytaidefestivaali.

Emma Lilja toimi korkeakouluharjoittelijana IHME-nykytaidefestivaalilla keväällä 2018. Hän viimeistelee taidehistorian maisterintutkintoaan Helsingin yliopistossa ja on tällä hetkellä kiinnostunut nykytaiteen eri ilmiöistä ja erityisesti niiden suhteesta luontoon, ympäristöön ja ilmastonmuutokseen.