IHME 10 vuotta: vuosikymmen arjen katkoksia

23/02/2018
Susan Philipsz, Kun päivä laskee, 2010. Kuva: Kai Widell/IHME-nykytaidefestivaali.

IHME täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Taustaorganisaatio Taidesäätiö Pro Arte perustettiin vuonna 2007. Ensimmäinen IHME 0 -tapahtuma järjestettiin 2008 Bio Rexissä ja ensimmäinen festivaali keväällä 2009. Jo vuosikymmenen ajan IHME on vienyt taiteen sinne, missä ihmiset muutenkin liikkuvat ja viettävät aikaa. Festivaalin tilaama IHME-teos on voinut tulla vastaan niin kauppakeskuksessa, kirjastossa kuin raitiovaunussakin.

Vapaat kädet ja riittävät resurssit

IHMEessä vapaat kädet sai ensin kulttuurineuvos, nykytaiteen museo Kiasmaa ja nykyistä Kansallisgalleriaa johtanut Tuula Arkio. Pitkän uransa päättänyt Arkio ei ollut uskoa todeksi, kun yksityinen lahjoittaja pyysi häntä tekemään ehdotuksen: Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä tahansa taiteen hyväksi? Oli aika tehdä unelmista totta: entä jos koko kaupungista tulisi tila taiteelle?

Epäuskoiselta on voinut tuntua myös taiteilijoista, joita IHME on lähestynyt: festivaali on antanut heille vapaat kädet luoda teos julkiseen tilaan, kaupunkilaisten IHMEeksi. Taidekokoelmien karttumisen sijaan alkoi siis tapahtua jotain aivan muuta.

Toiminta saa tunnustusta myös muilta taidekentän toimijoilta. ”IHMEen sitoutuminen julkisessa tilassa toimimiseen on käytännön esimerkki pyrkimyksestä tuoda nykytaidetta osaksi kaupunkilaisten arkea”, kuopiolaisen paikkasidonnaisen nykytaiteen festivaali ANTIn taiteellinen johtaja Johanna Tuukkanen iloitsee. Hän arvostaa myös keskittymistä yhteen suuren mittakaavan teokseen, jonka toteuttamiseen taiteilija saa kunnolliset resurssit: ”Ajassa jossa taiteilijat usein joutuvat työskentelemään lyhytjänteisesti ja joka ihannoi spektaakkeleita ja nopeasti kulutettavia, näyttäviä pikahyödykkeitä, IHMEen merkitys korostuu.”

Neuvotteluita yhteisestä tilasta

Julkisen tilan haltuun ottaminen on usein neuvottelua siitä, mitä tilassa voidaan ja on luvallista tehdä. Esimerkiksi vuoden 2010 IHME-teos, Susan Philipszin ääniteos Kun päivä laskee, toteutui Suomen vilkkaimmassa paikassa, Helsingin päärautatieaseman keskushallissa. Sen läpi kulkee päivittäin 200 000 ihmistä.

VR:n kiinteistöyksikön arkkitehtina tuolloin toiminut Pirjo Huvila muistelee innostuneensa heti projektista: ”Asemat ovat mielestäni juuri sellaisia paikkoja, joissa pitäisi tehdä enemmän erilaisia taideprojekteja ja muutakin vuorovaikutteista.”

Projektissa oli huomioitava sekä historiallisesti arvokas rakennus että sen käyttö. Suojellusta rakennuksesta vastannut Huvila huolehti, että kaiuttimet kätkettiin huomaamattomasti kattoon. ”Asennus tehtiin yöaikaan, koska päivällä hallin läpi kiiruhtavat ihmiset olisivat voineet törmätä nosturiin tai toisiinsa”, teoksen kuratoinnista ja tuotannosta vastannut Paula Toppila kertoo. Tiedon poikkeusjärjestelyistä oli myös tavoitettava suuri joukko ihmisiä. ”Tehokas puhtaanapito ehti silti poistaa hallin lattiasta teoksen optimaalisen kuuntelupaikan merkinneen tarran”, Toppila naurahtaa.

Tuttu paikka toisin

Rautatieasemalla taiteilijan laulama tummasävyinen kehtolaulu yllätti herkkäkorvaisimmat: ”Tuonen lehto, öinen lehto!/Siell’ on hieno hietakehto,/sinnepä lapseni saatan.” Philipszin, kuten muidenkin IHME-taiteilijoiden teoksissa, intiimi ja julkinen tila ovat usein sekoittuneet toisiinsa.

Kuraattori Carolyn Christov-Bakargiev havainnoi ihmisten reaktioita ääniteokseen ja huomasi, että joillekin asemahallin hälyssä kuultu laulu tarjosi kaivatun tilaisuuden vetäytyä itseen, kun taas toiset eivät olisi halunneet sen paljastavan liikaa itsestään. Palautetta antaneet kokivat sen ”koskettavana”, ”rauhoittavana” ja ”maagisenakin” mutta myös ”liian surullisena rautatieasemalle”.

Kuten Philipszin teos myös 24 000 raitiovaunumatkustajaa tavoittanut Kateřina Šedán Ratikkasoittajien kiertue sai kuitenkin pääosin ilahtuneen vastaanoton. Vuoden 2016 IHME-taiteilijan raitiovaunuihin kutsumat katusoittajat edustivat musiikkityylejä laidasta laitaan: bluesista barokkimusiikkiin ja folkista free jazziin. Siksi festivaalin pääyhteistyökumppanit, HSL Helsingin seudun liikenne ja Helsingin kaupungin liikenneliikelaitos (HKL), olivat varautuneet myös negatiiviseen palautteeseen. Useimmille tavallisesta poikkeava tilanne tutussa ympäristössä oli kuitenkin mieluinen, kuten kokemuksensa jakaneelle nuorelle: ”Tää on niin ihanaa. Mulla on ADHD, ja ratikkamatkat on mulle ihan kamalia, kun pitäisi vaan istua paikoillaan.”